Hieman vajaa vuosi sitten päätimme lähteä tähän lapsenhankintaprojektiin. Muistan vieläkin sen innon ja onnen siitä päätöksestä :) Ja jännityksen. Kumpikaan meistä ei ole kertaakaan epäröinyt asiaan ryhtymistä. Onhan meillä takana jo monta vuotta elämää keskenään.
Huomaan, että oma kiinnostus lapsia kohtaan on kasvanut tässä vuoden aikana. En ole koskaan ollut mikään "lapsi-ihminen". Läheisten lapset ovat aina olleet tärkeitä minulle, mutta muiden lapsista en ole ollut kiinnostunut. Jotkut lähipiiristä kun on todella "lapsirakkaita", siis tykkäävät hoitaa muiden (kavereiden, kaverinkavereiden, tuttujen) lapsia lähes kuin omiaan. Tietysti lasten kanssa tulee käyttäytyä kuin kenen hyvänsä ihmisen - olla ystävällinen ja reilu. Mutta minulle on vierasta ottaa esimerkiksi vieras lapsi syliin. En ole muutenkaan se, joka leikki lasten kanssa kun ollaan kavereilla kylässä tms.
Minusta on hienoa, että on ihmisiä, jotka tykkäävät lapsista kuin lapsista. Ja jos miettii evoluutiota, niin se on varmaan ollut melkoisen tärkeää, että muutkin huolehtivat lapsista ja ruokkivat niitä yms.
Olen silti aina tiennyt, että haluan omia lapsia! Ja jokin siinä on niin hyvin erilaista, että oma on oma. Oma tarkoittaa siis meidän yhteinen oma lapsi - ei sitä, mikä biologinen alkuperä on. Siksi meille ei esimerkiksi koskaan ole ollut vaihtoehto tehdä kenenkään kanssa yhteisiä lapsia. Vaan klinikkainseminaatio on ollut se ainoa oikealta tuntuva juttu. Että se lapsi on sitten ihan oikeasti vain meidän, vain me saamme hänet kasvattaa, vain me saamme hänen elämäänsä liittyviä päätöksiä tehdä ja nauttia siitä, että meillä on oma lapsi. Enkä pidä sitä tietenkään mitenkään vähempiarvoisena, että on apilaperheitä, on uusioperheitä ja monenlaisia muita perheitä. Tämä on vaan se, mikä on itselleni ja meille molemmille jotenkin päivänselvä asia, millaisen perheen me haluamme.
Täytyy myöntää, että en osannut kuvitella, millaisia tunteita tässä tulee käytyä läpi. Meillä on ollut kevään aikana varmaankin 6 käyntiä klinikalla. 4 inseminaatiota ja 2 epäonnistunutta yritystä minun laskujeni mukaan. En ole laskenut, paljonko meillä on kulunut tähän rahaa, enkä pitänyt mitään kirjanpitoa asiasta. Jotenkin en halua tietää edes. Koska sillä ei loppupeleissä ole merkitystä, mitä tämä homma rahassa maksaa. Ja raha on se, josta pahimmat stressit meillä yleensä revitään, niin ollaan kyllä älyttömän hyvin osattu pitää se asia erillään. Tämä on meille molemmille ensisijainen asia, johon rahat laitetaan ja that's it.
Nyt on sellainen tienristeys-olo. Tehdäänkö vielä yksi inseminaatio? Mistä tilataan siittiöt? Ehtiikö ne tänään alkaneeseen kiertoon? Odotetaanko syksyä ja IVF:ää eikä tehdä enää inseminaatioita? Jaksaako sinne asti vaan odottaa? Onko joku kiire?
Huomaan, että oma kiinnostus lapsia kohtaan on kasvanut tässä vuoden aikana. En ole koskaan ollut mikään "lapsi-ihminen". Läheisten lapset ovat aina olleet tärkeitä minulle, mutta muiden lapsista en ole ollut kiinnostunut. Jotkut lähipiiristä kun on todella "lapsirakkaita", siis tykkäävät hoitaa muiden (kavereiden, kaverinkavereiden, tuttujen) lapsia lähes kuin omiaan. Tietysti lasten kanssa tulee käyttäytyä kuin kenen hyvänsä ihmisen - olla ystävällinen ja reilu. Mutta minulle on vierasta ottaa esimerkiksi vieras lapsi syliin. En ole muutenkaan se, joka leikki lasten kanssa kun ollaan kavereilla kylässä tms.
Minusta on hienoa, että on ihmisiä, jotka tykkäävät lapsista kuin lapsista. Ja jos miettii evoluutiota, niin se on varmaan ollut melkoisen tärkeää, että muutkin huolehtivat lapsista ja ruokkivat niitä yms.
Olen silti aina tiennyt, että haluan omia lapsia! Ja jokin siinä on niin hyvin erilaista, että oma on oma. Oma tarkoittaa siis meidän yhteinen oma lapsi - ei sitä, mikä biologinen alkuperä on. Siksi meille ei esimerkiksi koskaan ole ollut vaihtoehto tehdä kenenkään kanssa yhteisiä lapsia. Vaan klinikkainseminaatio on ollut se ainoa oikealta tuntuva juttu. Että se lapsi on sitten ihan oikeasti vain meidän, vain me saamme hänet kasvattaa, vain me saamme hänen elämäänsä liittyviä päätöksiä tehdä ja nauttia siitä, että meillä on oma lapsi. Enkä pidä sitä tietenkään mitenkään vähempiarvoisena, että on apilaperheitä, on uusioperheitä ja monenlaisia muita perheitä. Tämä on vaan se, mikä on itselleni ja meille molemmille jotenkin päivänselvä asia, millaisen perheen me haluamme.
Täytyy myöntää, että en osannut kuvitella, millaisia tunteita tässä tulee käytyä läpi. Meillä on ollut kevään aikana varmaankin 6 käyntiä klinikalla. 4 inseminaatiota ja 2 epäonnistunutta yritystä minun laskujeni mukaan. En ole laskenut, paljonko meillä on kulunut tähän rahaa, enkä pitänyt mitään kirjanpitoa asiasta. Jotenkin en halua tietää edes. Koska sillä ei loppupeleissä ole merkitystä, mitä tämä homma rahassa maksaa. Ja raha on se, josta pahimmat stressit meillä yleensä revitään, niin ollaan kyllä älyttömän hyvin osattu pitää se asia erillään. Tämä on meille molemmille ensisijainen asia, johon rahat laitetaan ja that's it.
Nyt on sellainen tienristeys-olo. Tehdäänkö vielä yksi inseminaatio? Mistä tilataan siittiöt? Ehtiikö ne tänään alkaneeseen kiertoon? Odotetaanko syksyä ja IVF:ää eikä tehdä enää inseminaatioita? Jaksaako sinne asti vaan odottaa? Onko joku kiire?
Meillä kolmas inssi tärppäsi, mutta samoja tunteita käytiin läpi kun alkoi tuntua että hoidot todella saattavat pitkittyä. Ennen kolmannen inssin testauspäivää, olin jo klinikalle hoitavaan lääkäriin yhteyksissä puhelimitse ja juttelimme pitkän tovin suunnitelmista. Itse emme halunneet hukata hetkeäkään, koska rahalla ei sinänsä ollut väliä van onnistumismahdollisuuksilla. Suunnittelimme neljättä inssiä hormonitukilääkityksellä (olisi ollut kesäkuussa) ja samaan hengenvetoon sovimme, että viides yritys olisi suoraan IVF, johon olisimme mahdollisesti ehtineet vielä ennen klinikan kesälomia mutta viimeistään elokuussa.
VastaaPoistaVaikutti onneksemme siltä, että kiinnittymistä yrittävä hedelmöittynyt munis tästä puhelusta säikähti ja tarrautui tiukasti kohdun seinämään, koska plussa tuli ja nyt viikolla 10 mennään.
Joka tapauksessa, päätitte niin tai näin, tuskin kiirrehtimisestä kannattaa itseään syyttää. teidän tapauksessa ehkä sitten kokeilisin yhden inssin vielä, mutta en tiedä, oletteko käyttäneet mitään hormonitukea tään asti, että kannattaisiko se kortti vielä kääntää ennen IVF?
Olen oikeastaan just samaa mieltä, että en haluaisi hukata hetkeäkään vaan mieluummin tehdä joka mahdolliseen kiertoon joku yritys! Siksi en halunnut jättää tuota viimeisintäkään inssiä tekemättä, vaikka kätilö sanoi, että hänellä on tunne, että siittiöt saattaa mennä hukkaan. Kuitenkin päädyttiin siihen, että on 50/50 mahdollisuus, onko munasolu puhjennutkin vasta sinä pvänä, jolloin olisi otollisin aika.
PoistaMeillä ei ole ollut muuta käytössä kuin Letrozol ja Lugesteron. Letrot eivät sopineet mulle. Mitä hormonitukilääkitys olisi teillä tarkoittanut?
Ja onnea teille plussasta ja tsemppiä, että kaikki menee hyvin!!!
Minulla on aikalailla sama juttu. Olen aina tiennyt että haluan oman perheen johon kuuluu lapset, ja tottakai lähipiirin lapset ovat tärkeitä, mutta en ole ollenkaan lapsi-ihminen enkä tosiaankaan haluaisi esimerkisi työskennellä lasten parissa tai ole tarjoutumassa lapsenvahdiksi joka välissä. En ole myöskään kyläpaikassa se joka viihdyttää lapsia vaan mielummin seurustelen aikuisten kanssa. Silti minulle tuli kamala vauvakuume :)
VastaaPoistaMeillä viidenteen inssiin laitettiin lääkitystä (letrozolit ja menopur) reilusti enemmän kuin aiemmin, ja se sai aikaan kaksi munasolua, jotka sopivasti irtosivat hieman eri aikaan. Toinen oli inssissä jo irronnut ja toinen oli juuri luhistumassa ja irtoamaisillaan. Näin saatiin maksimoitua onnistumisen mahdollisuudet, kun oli tuplasti paremmat mahdollisuudet että tärppäisi (toki "kaksos-vaara" oli myös huomattavasti isompi). Luulen että jos lähdemme yrittämään toista lasta, lähdemme heti alusta lääkityksellä liikenteeseen.
One vaikea sanoa mitä teidän kannattaisi tehdä. Onhan lääkeavustettu inssi tietenkin aikapaljon kevyempi ja edullisempi kuin ivf, eli siksi me halusimme tehdä vielä viidennen inssin, sen jälkeen olisimme myös siirtyneet ivf-hoitoihin.
Se vauvakuume on tosiaan oikea sana :D Vaikka toki sitä ajattelee jo pitemmällekin, mutta päällimmäisenä on mielessä se raskaus (jonka olen aina halunnut kokea) ja tietysti se vauva-aika...
PoistaMä olen ymmärtänyt, että klinikat on jotenkin varovaisia sen suhteen, jos kaksi munasolua on puhkeamassa. Asia ei ole tosin tullut esiin meidän klinikalla. Mutta tuohan on tosiaankin paljon parempi tilanne sen onnistumisen suhteen. Menopurista ei ole meille kukaan puhunut mitään. Vaikka tuntuu, että muuten noita hormoneja on otettu käyttöön jotenkin "helposti".
Soitan tänään klinikalle, jos saisin asiaan jotain suuntaa :)