Negatiivinen raskaustestitulos saatiin siis kokea viime torstai-iltana. Perjantaiaamuna yllättäen alkoikin jo menkat, mitä en ihan osannut odottaa, koska progesteronihoidon jälkeen on joka kerta mennyt 3 päivää viimeisestä annoksesta. Nyt lugejen annostus oli vieläpä 2-kertainen aikaisempiin verrattuna. Munasarjoissa ja alavatsassa on edelleen ollut lieviä kipuja ja tuntemuksia koko viime viikon. Mitä ilmeisemmin kroppa on vielä kovasti vasta toipumassa IVF:stä.
Kovin on ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on kiva, että tuoresiirto tehtiin (ja todettiin, ettei se ole sen varmempi asia kuin muutkaan). Toisaalta kun kroppa on vielä stressitilassa ja vähän sekaisin niin ehkä lähtökohdat ei olleetkaan niin hyvät, että olisi kannattanut koko siirtoa tehdä. Varsinkin, kun se lievä hyperi oli selvästi vielä päällä silloin siirron aikaan. Toisaalta mietin, että ei kai lääkäri olisi tehnyt sitä, jos olisi epäillyt että se ei kannata...
Koko viikonloppu meni vähän syvissä vesissä. Ja tietyt mieltä vaivaavat asiat saivat ihan hullut mittasuhteet, vaikkei tässä nyt ole mitään hätää ja kaikki on ihan ok. Asiat vaan paisuu pään sisällä, kun niitä on aikaa miettiä ja menee laput silmille ja kaikki energia keskittyy vaan yhteen asiaan.
Viikonlopun ajatuksiin voin lainata Vesalaa:
Minä minä minä minä ja mun tunteet
Minä minä minä minä ja mun tunteet
Minä minä entä minä ja mun tunteet?
Tänään sain soitetuksi klinikalle, jossa oltiin harmissaan uutisista. PAS tehtäisiin nyt luonnonkiertoon ja ensi viikon torstaina olisi aika ultraan. Jos nyt meinataan tehdä tähän kiertoon mitään. Ei olla ihan vielä päätetty sitä. Klinikan hoitajakin muistutti, että onneksi on monta hyvää alkiota siellä pakkasessa.
Kynnys mennä sinne on vaan jotenkin vähän korkeampi. Jotenkin tähän asti on aina ollut toiveikas olo ja suht positiivinen mieli. Nyt tuntuu siltä, että se on jonkinlainen ponnistus lähteä sinne asti ja ottaa vastaan, mitä sieltä tulee. Jos PAS onnistuu niin sitten pitäisi taas jaksaa se pari viikkoa, eikä toivoa paljon mitään. Loppupeleissä on todennäköisempää, ettei se onnistu. Mieli tarttuu kuitenkin siihen pieneen mahdollisuuteen, että se voikin onnistua ja sitten sitä on siinä ajatuksessa niin solmussa, että ei meinaa taas uskoa todeksi sitä epäonnea.
Olen koko ajan miettinyt, että mitä positiivisempi suhtautuminen niin sitä paremmat lähtökohdat. Nyt vaan mietin, että miten parhaiten suojaan meitä molempia siltä pettymykseltä. Mitä vähemmän uskon onnistumiseen niin sitä pienempi pettymys on (niinkö?). Mitä useampi epäonnistunut yritys, niin sitä pahempi olo tulee. Pelko kasvaa koko ajan vähän.
Sitten tässä on vielä tämä yksi raskaana oleva kaveri. Ei mikään läheinen ihminen minulle, mutta paljon ollaan aiemmin oltu tekemisissä. Hän ilmoitti olevansa raskaana ja nyt hänen elämänsä on pilalla ja hänen pitäisi osata päättää että haluaako hän lapsia vai ei, koska ikää alkaa jo olla. Mies on kuitenkin iloinen asiasta, että kuulemma kiva että toinen heistä on.
Joo, kai tämä kuuluu tähän koettelemukseen sitten. Ironia on vaan tässä yhtälössä niin käsin kosketeltavaa.
Kovin on ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta on kiva, että tuoresiirto tehtiin (ja todettiin, ettei se ole sen varmempi asia kuin muutkaan). Toisaalta kun kroppa on vielä stressitilassa ja vähän sekaisin niin ehkä lähtökohdat ei olleetkaan niin hyvät, että olisi kannattanut koko siirtoa tehdä. Varsinkin, kun se lievä hyperi oli selvästi vielä päällä silloin siirron aikaan. Toisaalta mietin, että ei kai lääkäri olisi tehnyt sitä, jos olisi epäillyt että se ei kannata...
Koko viikonloppu meni vähän syvissä vesissä. Ja tietyt mieltä vaivaavat asiat saivat ihan hullut mittasuhteet, vaikkei tässä nyt ole mitään hätää ja kaikki on ihan ok. Asiat vaan paisuu pään sisällä, kun niitä on aikaa miettiä ja menee laput silmille ja kaikki energia keskittyy vaan yhteen asiaan.
Viikonlopun ajatuksiin voin lainata Vesalaa:
Minä minä minä minä ja mun tunteet
Minä minä minä minä ja mun tunteet
Minä minä entä minä ja mun tunteet?
Tänään sain soitetuksi klinikalle, jossa oltiin harmissaan uutisista. PAS tehtäisiin nyt luonnonkiertoon ja ensi viikon torstaina olisi aika ultraan. Jos nyt meinataan tehdä tähän kiertoon mitään. Ei olla ihan vielä päätetty sitä. Klinikan hoitajakin muistutti, että onneksi on monta hyvää alkiota siellä pakkasessa.
Kynnys mennä sinne on vaan jotenkin vähän korkeampi. Jotenkin tähän asti on aina ollut toiveikas olo ja suht positiivinen mieli. Nyt tuntuu siltä, että se on jonkinlainen ponnistus lähteä sinne asti ja ottaa vastaan, mitä sieltä tulee. Jos PAS onnistuu niin sitten pitäisi taas jaksaa se pari viikkoa, eikä toivoa paljon mitään. Loppupeleissä on todennäköisempää, ettei se onnistu. Mieli tarttuu kuitenkin siihen pieneen mahdollisuuteen, että se voikin onnistua ja sitten sitä on siinä ajatuksessa niin solmussa, että ei meinaa taas uskoa todeksi sitä epäonnea.
Olen koko ajan miettinyt, että mitä positiivisempi suhtautuminen niin sitä paremmat lähtökohdat. Nyt vaan mietin, että miten parhaiten suojaan meitä molempia siltä pettymykseltä. Mitä vähemmän uskon onnistumiseen niin sitä pienempi pettymys on (niinkö?). Mitä useampi epäonnistunut yritys, niin sitä pahempi olo tulee. Pelko kasvaa koko ajan vähän.
Sitten tässä on vielä tämä yksi raskaana oleva kaveri. Ei mikään läheinen ihminen minulle, mutta paljon ollaan aiemmin oltu tekemisissä. Hän ilmoitti olevansa raskaana ja nyt hänen elämänsä on pilalla ja hänen pitäisi osata päättää että haluaako hän lapsia vai ei, koska ikää alkaa jo olla. Mies on kuitenkin iloinen asiasta, että kuulemma kiva että toinen heistä on.
Joo, kai tämä kuuluu tähän koettelemukseen sitten. Ironia on vaan tässä yhtälössä niin käsin kosketeltavaa.
Jospa nyt kroppa olis vähemmän stressitilassa, kun ei tarvitse nyt mitään keräyksiä tehdä. Tsemppiä ja onnea matkaan :)
VastaaPoistaKiitos! :) Mietitään vielä ens viikkoon, että miten tehdään. Olo alkaa olla jo kyllä paljon normaalimpi kuin aikoihin.
Poista