Terapeuttini eli Netflix onnistui taas osumaan siihen, mikä päällimmäisenä on mielessä. Sinkkuelämää 2 -elokuvan ensimmäisen vartin aikana ponnahti kysymys, jota otsikossakin siteeraan.
Eli jäädäänkö me kahdestaan..? Ja miten siitä selviää, kun haluaisi olla perhe eikä "vain" pariskunta.
Eihän kukaan ole sanonut, että meidän olisi jo pitänyt onnistua. Ei kukaan ole sanonut yhtään mitään. Päällimmäinen tunne meillä molemmilla on kuitenkin epätoivo, pelko ja suru. Jäädäänkö me nyt kahdestaan? Meillä on neljä alkiota pakkasessa, tämä oli vasta ensimmäinen IVF, eikä minussa ole todettu mitään vikoja. Meillä ei kuitenkaan ole lapsettomuutta taustalla. Meillä ei ollut tietoa lisääntymisongelmista hoitoihin menessä. Onko meillä ongelmia? Ei sitäkään ole kukaan sanonut.
Eilen tuli täyteen 14 vrk alkionsiirrosta ja varmistin asian vielä testillä. Kyllä, emme ole raskaana.
Vuosi sitten menimme ensikäynnille klinikalle täynnä toivoa ja intoa. Intoa riitti vielä tähän syksyyn ja ensimmäiseen alkionsiirtoon. Mitään konkreettista enme ole tehneet mahdollista lasta ajatellen, mutta on mietitty, mistä tulisi lastenhuone, millaiset vaunut olisi sopivat, mikä tulisi nimeksi jne.
Suru tulee siitä, että emme me tarvitsekaan lastenhuonetta, eikä sen enempää vaunuja tai meidän vanhemmilta jemmattuja lastenkirjoja tms.
Pelko on valtava. Epätoivo tällä hetkellä on lamauttava. Ajatus siitä, että emme oikeasti välttämättä saa sitä suurinta unelmaa, omaa lasta, on niin musertava, että sitä ei voi käsittää.
Olen miettinyt sitä, onko meillä mitään oikeutta surra tällaista asiaa. Mitään lasta ei ole ollut, mitään raskautta ei ole ollut. Täysiaikaisen lapsen tai sikiön menettäminen verrattuna kuolleeseen alkioon ei oikein tunnu olevan vertailtavia asioita. Silti olen ihan hajalla. Henkinen taakka on raskas, eikä normaali elämä oikein suju.
Olen arvioinut, että meillä on mennyt hoitoihin rahaa n. 10 000 euroa nyt. Viimeisin siirto oli melkein kolme kertaa kallimpi, mitä olin ymmärtänyt. Taloudellisesti meillä ei ole mahdollisuutta jatkaa nyt hoitoja. Myöskään henkisesti meillä ei ole resursseja kummallakaan. Kun hoitoihin palataan, pitää olla valmis ottamaan vastoinkäymiset jälleen vastaan. Pitää olla vähän uskoa ja toivoa uudelleen.
Lähiaikoina tästä prosessista on ollut pakko puhua ulkopuolisille. Kerroimme yhdelle yhteiselle ystävälle IVF-hoidon jälkeen ja hänestä on tullut iso tuki. Kollegani on tiennyt jo IVF-hoidosta lähtien ja nyt päivitin tilannetta, kun hän huomasi minun olevan tosi väsynyt töissä. Hän passitti minut meidän työpaikan lääkärille, jossa tietysti jouduin kertomaan, mistä on kysymys. Lähiesimieheni on tiennyt myös IVF-hoidosta lähtien ja nyt lääkärin määrättyä minut parin viikon sairaslomalle, kerroin tietysti syyn pomolle. Päätimme myös, että nyt on aika kertoa minun vanhemmilleni ja tänään otin puhelun sinne ja kerroin koko homman. Asian läpikäyminen nyt noin vuorokauden sisään useampaan kertaan on ollut rankkaa, mutta toisaalta kyllä helpottavaa, koska kaikki ovat olleet niin ymmärtäväisiä ja antaneen tukensa, että se jo pistää itkettämään.
Tämä blogi muuttuu nyt toipumisblogiksi. Kirjoitan asioita auttaakseni itseäni eteenpäin ja kohti sitä hetkeä, kun voisimme taas jatkaa unelman tavoittelua. Se hetki on mahdollinen ehkä puolen vuoden, ehkä vuoden päästä. Nyt tänne blogiin ei tule mitään reipasta sankaritarinaa siitä, miten pääsimme taas yhdestä pettymyksestä yli, koska niin ei tapahtunut. Kaikki nämä vuoden sisällä tulleet pettymykset ovat hyvin vahvasti mielessä ja nyt niistä toivutaan, että joskus ollaan valmiita jatkamaan.
Aloitan kirjaamalla tämän päivän ilonaiheet:
- Johnny Depp -elokuva ensimmäisenä aamulla
- herkkukahvia aamulla ja iltapäivällä
- metsälenkki koirien kanssa keskellä päivää
- Sami Yaffan omaelämänkerran ahmiminen, sitä voisi lukea aamusta iltaan
- iltapäivä yhdessä kotona Mirkun kanssa
Tää sun kirjoitus meni mulla täysin tunteisiin.. samaa olen miettinyt miten asiasta kirjottaisin. Tästä pettymyksestä, tästä kaikesta, tästä pelosta. Itselleni tulee olo et miksen minä, kun muutkin? miksi se ei vain onnistu minulla? saanko koskaan? tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.. Sitten lähimmäiset jolle koitan asiaa kertoa eivät ehkä täysin ymmärrä mun näkökulmaa asiaan vaan ovat "älä stressaa" "Kyl se nappaa ku vähiten odottaa" "kyl se nappaa kun sen on tarkoituskin"
VastaaPoistaNyt paljon jaksamista sinulle ja teille, muista puhua. ja koittaa keksiä jotain joka helpottaisi oloa, vaikka se varmana koko ajan mielessä pyöriikin. Ja toivon et tulet täällä kertomaan toipumisestasi ja ajatuksistasi. Jaksamisia <3
Se on vaikea kertoa se tunne, mikä itsellä on niin vahvana ja kun sen sanoo ääneen, se tuntuu ihan vähän hölmöltä. Että eihän tässä ole mitään hätää "vielä"... Kun on! Vuoden päästä voi olla yhtä surkeat kortit, eikä me ainakaan selväjärkisenä jakseta käydä näitä hoitoja läpi vuodesta toiseen. Se hätä on siis siitäkin, että kun aikaa vaan kuluu ja mitään ei tapahdu. Mutta onneksi meillä on vertaistuki täällä :) Tsemppiä ja jaksamista sinne myös paljon <3
VastaaPoistaSepä se! Onneksi on vertaistuki täällä ! Ja se on tosi tärkeä ainakin minulle tällä hetkellä!
PoistaKoen myös, että ilman tätä blogimaailmaa ei tästä tulis mitään, kaikki mahdolliset kommentit auttaa ja muiden kirjoitukset blogeissaan viestii siitä, että ei ole näiden asioiden kanssa yksin (tai siis kaksin, kun pariskuntana näitä asioita käsitellään.) Toisinaan olen kokenut olevani pian täällä blogimaailmassa ainut sateenkaaripari ilman lasta, pois lukien te ja lelu! Ehkä me ollaan se %määrä joilla se tie ei ole helppo. Menipäs masentavaksi. Paljonpaljon hyviä tuulia jokaisessa asiassa meille kaikille ja muillekkin, mitä elämä tuo tullessaan :')
VastaaPoistaNäin minustakin välillä tuntuu, ja niistä blogeista on tullut tärkeitä, joissa se matka kestää... Vaikka aina sitä on yhtä pahoillaan jokaisesta pettymyksestä toistenkin kohdalla. Välillä on muita blogeja lukiessa ollut ihana haaveilla, että sitten kun me olemme tuossa vaiheessa...jne. Nyt se tuntuu vähän pahalta, kun emme me vieläkään ole lähelläkään tuota. Tsemppiä meille! :)
PoistaSiis tsemppiä meille kaikille, tarkennuksena :D
PoistaPaljon voimia ja jaksamista teille! On varmasti hyvä päätös keskittyä nyt toipumiseen. Voin kokemuksesta sanoa, että vain ajan kuluminen helpottaa, ja toivottavasti teillekin käy sama kuin meille, että tauon aikana löytyy uusia voimia jatkaa taas hoitoja. Mekään emme todellakaan osanneet arvata, että meillä olisi näin pitkä matka kuljettavana, kun kaiken piti olla kunnossa, mutta silti ei vaan tärpännyt.
VastaaPoistaOn kyllä mahtavaa, että olette voineet kertoa myös töissä ja perheille näistä asioista, se on kyllä helpompaa kun asioista voi puhua. Me pidimme kaiken salassa muilta paitsi läheisimmiltä ystäviltä, mutta nyt on tullut sellainen olo, että haluaisin edes näin jälkikäteen kertoa vähän laajemmallekin piirille, mitä vastoinkäymisiä olemme joutuneet kokemaan.
Mielestäni on todella hienoa, että netissä on myös blogeja jotka käsittelevät sateenkaariperheiden lapsettomuutta. Se on todella tärkeä vertaistuki, kun muualla asiasta ei juuri puhuta. Tuntuu siltä, että blogimaailmassa todella nopea onnistuminen on harvinaista, mutta harvinaista on toisaalta myös vuosia kestävä lapsettomuus.
Minua on tosissaan helpottanut se kertominen. Vaikka alkuun ajattelin, että ei missään nimessä kenellekään kerrota. Nyt tuntuu, että se salailu mm. omilta vanhemmilta, on ihan turhaa ja kuluttavaa. Olen myös niin onnellinen siitä, miten kaikki ovat suhtautuneet.
PoistaKuitenkin on vähän sellainen ikävä ajatus takaraivossa, että joku homofobinen kanssaihminen voi ajatella, että se on meille ihan oikein. Ei meidän kuulukaan lisääntyä. Missään nimessä kukaan meidän läheinen ei ajattelisi noin. Ja onneksi esim. työpaikallani ei ole noin ajateltu. En voisi kuitenkaan kuvitella siellä laajemmin kertovani kenellekään.